Jopas on vierähtänyt sitten viime postauksen - myönnettäköön, että unohdin koko jutun ainakin kuukaudeksi... No, nyt mennään taas! Missäs on paikkani tänään?
Uusista koronamääräyksistä päätellen - kotona! Ravintolat ja liikuntapaikat menivät taas kiinni, eikä oman perheen ulkopuolisten ihmisten tapaamista suositella missään sisätiloissa, paitsi karanteenin kautta. Meille tämä ei suuren suurta muutosta arkeen tuo. Meillä on käynyt täsmälleen kaksi vierasta sekä putkimies sitten maaliskuun... Harmillista on, että lasten liikuntaharrastukset jäävät tauolle. Onnekasta on, että minä saan jatkaa kuntosaliohjaajani kanssa, koska ne treenit voidaan katsoa lääketieteelliseksi kuntoutukseksi.
Olen ollut innoissani henkilökohtaisesta valmentajasta, koska tapaamiset motivoivat minua tekemään myös kotiläksyni. Olen tehnyt kardiotreeniä puoli tuntia päivässä sekä muutaman jumppaliikkeen, jotka vahvistavat hyvää ryhtiä. Uskomatonta mutta totta, olen tehnyt tätä jo lähes kaksi kuukautta! Vanha laiska sohvaperuna näyttää oppineen uuden rutiinin... Toki nämä Seattlen sateet hieman hankaloittavat homman toteuttamista, kun pitää keksiä kiva kardiotreeni sisätiloissa ulkokävelyn tilalle, ja nyt vieläpä hyödyntämättä kuntosalia (omatoimikäynnit eivät ole sallittuja). Toistaiseksi olen tehnyt lannevanneharjoituksia. Tänään sain ohjaajaltani lisää kotiläksyjä lihaskunnon treenaamiseksi. Toivottavasti saan kehitettyä rutiinin myös niiden tekemiseen.
KIITOSPÄIVÄ
Kiitospäivä tulla jollottaa... Aiempina vuosina meitä on siunattu kutsuilla ystävien koteihin kiitospäivän aterialle. Tänä vuonna koronarajoitusten takia tämä ei ole vaihtoehto. En ole vielä päättänyt, jättääkö perheemme koko juhlan huomiotta vai ei. Toisaalta huvittaisi huomioida täkäläiset perinteet. Toisaalta tuntuu hieman päälleliimatulta viettää perheen kesken juhlaa, jolla ei ole meille mitään henkilökohtaista merkitystä.
Ehkäpä pitäisi kehitellä omat kiitospäivän perinteet. Sitä varten saa täällä kuitenkin lomaa koulusta ja töistä, ja kiitosaiheiden miettiminen tekee hyvää sielulle ja mielelle. Useimmissa maissa on juhla, jonka aikana annetaan kiitosta monenlaisista asioista, etenkin sadonkorjuusta. Suomessa se on perinteisesti ollut kekri, ja perinnettä on yritetty elvyttääkin. Koko kansan juhlaa siitä ei ainakaan vielä ole tullut. Suomen syksy on pitkä, pimeä ja juhlaton - jos jonkun juhlan toisin täältä Suomeen, olisi se ehdottomasti kiitospäivä, eikä Halloween. En ole noiden pakanallisten touhujen perään... Kekriä on aikoinaan juhlittu loka-marraskuun vaihteessa, ja siinä onkin Suomen olosuhteissa järkeä. Tämä yhdysvaltalainen kiitospäivä on siinä vaiheessa vuotta, kun suomalainen sadonkorjuu on jo aikoja sitten ollut ohi.
Mitä voisivat olla meidän perheen kiitospäivän perinteet? Yhteinen ateria, jossa on runsaasti eri ruokia, ehkäpä sen miettiminen mistä olemme kiitollisia tässä maassa, ja mistä Suomessa, ja ennen kiitospäivää kodin siivous niin, että kiitospäivän jälkeen voi sitten keskittyä adventtiin ja jouluun ilman suurempia siivous- tai tavaranraivaushuolia. Miltäs kuulostaa?
Meidän kirkolla kiitospäivän jälkeinen lauantai on se päivä, jolloin kirkko koristellaan jouluasuun. Olen havainnut myös muissa yhteyksissä, että kiitospäivä aloittaa täällä joulukauden. Pidän siitä ajatuksesta, sillä minusta joulun odottaminen on hauskempaa kuin joulun juhliminen joulunpyhien jälkeen (täällä päin ei tapania tunnetakaan). Jos aloittaa juhlinnan ajoissa, voi joulukuusen ja koristeet hyvillä mielin siivota pois ennen uutta vuotta ja aloittaa uuden vuoden 'siistissä' kodissa. Olen aina rakastanut sitä, miten siistiltä kaikki näyttää siinä vaiheessa, kun joulukoristeet on siivottu pois ja joululahjat pantu uusille paikoilleen. Rakastan kyllä joulukoristeita, kukkia, kauniita lahjoja, joulukuusta ja niin edelleen - mutta joulunpyhien jälkeen ne alkavat äkkiä tuntua jo 'vanhalta'.
Jos haluat, kommentoipa tähän kirjoitukseen, minkälainen syysjuhla perinteineen olisi sopiva sinun perheellesi. Tai jos jo vietätkin juhlaa, mitä teidän perinteisiinne kuuluu?
