Juoksulenkillä!

Herra on uskollinen!

Herran vuonna 2021, maaliskuun 27. päivä, olin juoksulenkillä. Enkä edes kevään ensimmäisellä. Mitäs merkillistä kyseisen päivän juoksulenkissä on? Minulle se oli erittäin merkittävä virstanpylväs...

Eilen päivälleen vuosi sitten menin ensimmäisen kerran päivystykseen koronaoireiden vuoksi. Olin toipunut kotona kymmenisen päivää ihan tavallisen oloisista nuhaoireista, ja luulin jo olevani parantumassa, kun oireet kävivätkin pahemmaksi. Makasin aamulla sohvalla ja yhtäkkiä sydämensyke nousi korkeaksi eikä laskenut. Päätimme lähteä päivystykseen. Siitä alkoi ahdistuksen, pelon ja tuskan kevät.

Taudin aikana oireeni olivat lukuisat, mutta eniten minua huoletti sydämen ja verisuonten toiminta. Sydämeni tykytteli ja särki tykytellessään, pelkästään huoneen poikki kävely aiheutti tukalan ja kivuliaan tykytyskohtauksen. Pääni tuntui siltä kuin se räjähtäisi, veri virtasi suonissa valtavalla voimalla kohisten ja aiheutti ennenkokematonta kipua. En voinut nukkua kivun ja epämukavuuden takia. Vartalon verisuonet tykyttelivät, kuumottivat ja särkivät.

Lukuisista tutkimuksista huolimatta lääkärillä ei ollut mitään sanottavaa oireistani – ei hoito-ohjeita, ei diagnoosia, ei lohdutuksen sanaa. Parasetamoli auttoi vähän, ibuprofen pahensi oireita.

Epätietoisuus ja pelko olivat todella raskaita kokemuksia. Minun piti itse ymmärtää, miten hoitaa itseäni. Se on vaikeaa, kun kenelläkään ei ollut kokemusta vastaavanlaisista oireista. Lehdessä luki jatkuvasti, kuinka ihmiset kuolevat tuohon tautiin. Ja minusta todella tuntui, että ruumiini elintoiminnot pettävät kokonaan minä hetkenä hyvänsä.

Kevään pitkien sängyssä vietettyjen päivien aikana ehdin rukoilla paljon, ja lukea Raamattua. Yhtenä päivänä rukouksessa omistin kaikki verisuoneni, jokaisen sydämensykkeeni, jokaisen hengenvetoni Jeesukselle. Niinhän se on, että meidän jokainen henkäyksemmekin on lahja Jumalalta, uskoimmepa tai tiesimme sen tai emme. Päivin ja öin anoin Herralta hädissäni ‘Paranna, Herra paranna!’ Välillä en muuta voinut rukoilla kuin noita sanoja, koska olin niin onneton ja peloissani. Kiitos kaikille jotka rukoilitte kanssani! Rukoukset ja siunaukset kantoivat monen epätoivoisen hetken yli.

Eräänä päivänä kevätauringon paistaessa ulkona Herra vastasi rukoukseeni. ”Kaikki ajallaan” sanoi Hän hymyillen. En tiennyt varmasti, oliko se Herra, vai jokin oman ajatteluni tuote. Nyt kun mietin taaksepäin, tuo lausahdus on kuitenkin aivan linjassa Raamatun sanoman kanssa. Saarnaajan kirjassa Jumala toistaa monta kertaa, miten kaikille asioille taivaan alla on oma aikansa. Samoin Hän paransi täällä maan päällä kulkiessaan kaikki, jotka hyväksi näki, Isän hyvän suunnitelman mukaan. ”Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.” Roomalaiskirje 8:28

Nyt kun tästä kaikesta on vuosi aikaa, olen saanut nähdä Jumalan sanojen tulleen todeksi. Ymmärrän jopa miksi Hän hymyili sanoessaan tuon “Kaikki ajallaan!”, sillä vuosi myöhemmin minä olin juoksulenkillä. Juoksulenkillä! Herralla on hyvä huumorintaju! Minä joka olin aina luokan huonoin liikunnassa ja kylkeä alkoi pistää heti ensimmäisen puolen kilometrin hölkkäilyn jälkeen. Nuo samat verisuonet ja se sama sydän, jotka vuosi sitten tuskissani pyhitin Herralle, ovatkin nyt minulle suuri ilon aihe. Minun vartaloni pystyy juoksemaan! En kuollutkaan vielä, vaan saan iloita juoksemisesta ja tästä uudestä keväästä, jota minun ei tarvitse viettää sängynpohjalla ikkunasta ulos katsellen.

Herra on uskollinen. Minä olisin halunnut parantua heti – heti 10 sairaspäivän jälkeen, tai edes heti kahden kuukauden sairastamisen jälkeen. Se ei kuitenkaan ollut Jumalan suunnitelma. En tiedä onko verenkiertoni vieläkään täysin kunnossa, mutta koska voin liikkua ongelmitta, niin teen! Hänen suunnitelmansa oli siunata minua ilolla ja kiitoksella, jonka ruumiillinen terveys ja hyvä kunto minussa tänä päivänä aiheuttaa.

Se ulkoinen Jumalan lahja, jonka avulla olen päässyt tähän pisteeseen, on aviomieheni kannustamana aloittamani käynnit personal trainerilla. Pitkän sydän- ja verisuonisairauden myötä minua pelotti kovasti ryhtyä rasittamaan kroppaani, varsinkin kun lääkärit eivät pystyneet yhtään neuvomaan mikä on viisasta, mikä ei. Liikunnan ammattilaisen ohjauksessa uskalsin ottaa sen askeleen ja ryhtyä treenaamaan sydäntäni ja vartaloani tavoitteellisesti. Sillä polulla olen vieläkin, ja ensimmäistä kertaa elämässäni koen raskaan (joo, minulle se on hölkkä 😊) liikunnan iloa.

Jumala ei pelkästään parantanut minua, vaan antoi minulle paremman kunnon kuin minulla ikinä ennen on ollut. Ja nyt voin minäkin hymyillä yhdessä Jeesuksen kanssa, kun mietin mitä Hänellä oli suunnitelmissa minun varalleni jo silloin kun osasin rukoilla vain ”Herra paranna!”

Terveisiä keväiseltä lenkkipolulta Redmondista!