On mennyt pitkä aika siitä, kun viimeksi olen kirjoittanut. Kun sain kellarivaraston selvitettyä ja autokuormallisen rompetta pois nurkista, polte paikkojen järjestämiseen hävisi. Tai sitten muut asiat ovat vieneet ajatukseni niin kokonaan, etten ole tavaroiden järjestämiseen asti päässyt.
Juttelin erään ystäväni kanssa tästä blogista ja kerroin, ettei viime aikoina ole tuntunut olevan kirjoitettavaa. Hän ehdotti, tai keskustelun aikana keksin, että voisin kirjoittaa organisoinnista ja järjestämisestä yleensä.
Se on hyvä idea, ainakin yhden blogikirjoituksen arvoinen.
Ne muut asiat, jotka ovat vieneet ajatuksiani viime aikoina, ovat olleet lasten päiväkodin vanhempainraati (Elternbeirat) sekä sitkeä flunssa. Molemmista olisi sanottavaa organisoinnin näkökulmasta, mutta tällä kertaa kerron pelkästään tuosta Kindergartenin vanhempainraadista.
***
Liityin syksyn alussa lastentarhan vanhempainraatiin. Olin aluksi tosi innoissani, koska tykkään järjestää tapahtumia ja miettiä miten asiat voisi tehdä paremmin. Tiesin, että raadilla on viime vuonna ollut pahoja henkilöiden välisiä ongelmia, mutta ajattelin selvittää ne käden käänteessä sosiaalityöntekijän taidoillani.
Aina ei käy niinkuin haaveillaan. Tänä vuonna puheenjohtajana ja varapuheenjohtajana jatkoivat samat henkilöt. Ei siinä mitään, mutta heidät oli jo valittu ennen kuin raati istahti kertaakaan yhteisen pöydän ääreen.
Ensimmäinen yhteinen ponnistuksemme oli lyhtyjuhla lokakuussa. Huomasin muutaman asian, jotka olisi helposti voinut järjestää paljon paremmin. Esimerkiksi, noin kuukausi ennen lyhtyjuhlaa oli kokouksessa todettu, että "myyminen on kivaa, vanhempainraati hoitaa sen". Päivää ennen lyhtyjuhlaa puheenjohtaja lähetti mailin, että olettehan huomenna tulossa ja vanhempainraati, viisi naista, hoitaa sitten myymisen. Vanhempainraati myi juhlassa Glühweinia (vähän niinkuin glögiä), Kinderpunschia (kuumaa mehua) ja nakkisämpylöitä, viidellekymmenelle lapselle perheineen ja lastentarhanopettajineen.
Yksi meistä vanhempainraatilaisista ilmoitti juuri ennen juhlan alkua, ettei voi auttaa, koska on keskenään lasten kanssa ja pitää vahtia heitä. Tämä tarkoitti siis sitä, että me loput neljä rouvaa lämmitimme juomat, tarjoilimme ne sekä sämpylät, ja rahastimme. Ehkä voitte kuvitella, että siinä oli paljon hommaa neljälle ihmiselle. Lopulta tarjoilimme lämmittämätöntä juomaa, koska emme vain ehtineet lämmittää sitä tarpeeksi ja arvioimme väärin kulutuksen määrän.
Tämän olisi voinut järjestää paljon paremmin siten, että hyvissä ajoin ennen juhlaa olisimme kokouksessamme selvittäneet:
1. Miten monta henkilöä tarvitaan lämmittämään juomia ja myymään?
2. Miten kauan yhden henkilön on mukava olla tiskin takana?
3. Kuka meistä haluaa olla tiskin takana?
4. Kuka vanhempainraadin ulkopuolisista vanhemmista tahtoo tulla myymään?
Samalla olisi ehkä tullut puhuttua läpi, paljonko juomia ja nakkeja kannattaa lämmittää, niin että ne riittävät koko sakille.
Jo ennen lyhtyjuhlaa olin niin pettynyt raatimme kommunikaatioon ja vastuunjakoon, että puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan luvalla kutsuin raadin kokoon meille. Mielestäni meidän piti puhua yhteisistä pelisäännöistä, ja lyhtyjuhlan jälkeen tarve oli entistäkin selvempi. Ajattelin yrittää parantaa kommunikaatiota sen sijaan, että löisin hanskat tiskiin heti kättelyssä.
Kokouksessa yritin sitten selvittää saksaksi, miksi esityslista, asioiden perusteellinen läpikäyminen, huolellinen suunnittelu sekä selkeä vastuun jakaminen ovat tärkeitä asioita. Tämä oli minulle tosi iso haaste, koska olen tottunut ohjaamaan ryhmiä puheenjohtajan paikalta. Nyt olen rivijäsenenä, ilman aseman tuomaa turvaa ja auktoriteettia. Minun piti miettiä, kuinka tuon asiat esille rakentavasti ja rakkaudella, astumatta puheenjohtajan tai kenenkään muunkaan varpaille.
Kokouksen jälkeen minulla oli sellainen tunne, että kaikki kyllä ymmärsivät mitä puhuin ja olivat samaa mieltä, mutta emme kuitenkaan päässeet yhteisymmärrykseen.
Vanhempainraadin toiminta ei kokouksemme myötä ole juurikaan muuttunut. Nyt on tullut jo vastaan pari juttua, joista ei sovittukaan kokouksessa. Tai sitten osapuolet eivät ole pitäneet kiinni sovitusta. Myös se on on tärkeää, että jos kokouksessa jotain sovitaan, kaikkien voidaan luottaa soittelevan yhteisesti valittujen nuottien mukaan.
Olen nyt yrittänyt miettiä, miksi minulla on Elternbeiratista edelleen huono fiilis, vaikka kokouksessa olimme yksimielisiä kaikesta tärkeästä.
En ole siinä mielessä "tekijä", että nauttisin spontaanista tekemisestä ja tilanteisiin reagoimisesta, kuten lyhtyjuhlassa piti tehdä. Ilman luovaa suunnittelua ja "hyvin" tekemisen meininkiä vanhempainraadista ei ole minulle mitään iloa. Sen sijaan, jos olen itse ollut suunnittelemassa ja organisoimassa juttua, olen ihan mielelläni mukana myös käytännön työssä. Viime hetken muutoksiinkin on helppo reagoida, kun on olemassa suunnitelma niiden varalle.
Luulen siis, että vastaus piilee asenteessa. Vanhempainraadin asenne on, että kaikki on hyvin, mitään ei tarvitse korjata tai kehittää. Tehdään niinkuin ennenkin. Minulle taas on tärkeää, että pääsen keskustelun kautta luomaan uutta, kehittämään olemassa olevaa ja analysoimaan, mitä voisi tehdä toisin ja paremmin. Tai että asiat puhuttaisiin edes sen verran selväksi, että homma sujuisi vähintään yhtä hyvin kuin ennenkin.
Toisaalta on kyllä hyvä ja hyödyllistä, että raadin jäsenyyden myötä joudun reflektoimaan omia toimintatapojani, tunteitani ja ajatuksiani. Nyt minun on syytä miettiä, onko raatimme asennemuutos haaveilua vai toteuttamiskelpoinen tavoite, ja miten paljon työtä olen valmis tekemään muutoksen saavuttamiseksi? Miten kauan pitäisi yrittää ja minkälaisia keinoja käyttää? Ja ennen kaikkea, miksi (ihmeessä) jatkaisin raadissa?
No comments:
Post a Comment